Nikolai, Eino ja Nestor. Kuva: © Saaren perheen sukualbumi
Kirjeitä Karjalasta on dokumentaarinen kertomus yhdestä Etelä-Pohjanmaalta lähteneestä perheestä ja siirtolaisuuteen vaikuttaneista taustoista. Teokseen sisältyy poikien säilyneet kirjeet Karjalasta, mutta ne ovat vain yksi osio tästä tarinasta, vaikka niistä kirjan nimi tuleekin. Aivan yhtä kiinnostavaa on ollut suomalaisten siirtolaisten kohtelu Yhdysvalloissa ja se, millaista kyseisen perheen alkutaival on ollut siirtolaisina.
Kirjan tapahtumat olisivat voineet sijoittua minne tahansa, mutta tämän perheen kohdalla ne osuivat näihin paikkoihin ja niistä on täytynyt taustojen faktat kertoa jo julkaistun ja tutkitun tiedon sekä arkistomateriaalin pohjalta. Kirjan lopusta löytyy mittava lähdeaineisto.
Kirjasta on esitetty minulle esimerkiksi seuraavia kysymyksiä. Liitän kysymyksistä heränneitä ajatuksia oheen:
Tämän kirjan tekeminen oli sinulle peräti seitsemän vuoden urakka. Miten se sai alkunsa? Mistä sait idean?
Ilman sukututkimusta tätä kirjaa ei olisi syntynyt. Tuossa kirjan alussa kerroin miten löysin Kortesjärven Iso-Pellisen mummolasta vanhoja valokuvia, joita olin lapsena usein mummon kanssa katsellut. Mukana oli paljon myös alajärveläisen vaarini Amerikan sukulaisten kuvia. Tiesin niistä kyllä Lempie Kolehman, jonka kirjeet ja kortit äidilleni muistin lapsuudestani lähtien. Mutta kaikki mummot, miehet ja lapset kuvissa olivat minulle epäselviä - kuka kukin on.... Sekin selvisi sitten, kun sain sattuman kautta yhteyden Lempien lapsenlapseen Coloradossa ja muihin sukulaisiin. Sain tietää Lempien veljien Karjalan matkasta ja muutakin lisävalaistusta sekä materiaalia vähän kerrallaan.
Silloin, lähes yhdeksän vuotta sitten, luin ensin Nikolai Saaren kirjeet Karjalasta ja olin pyörryksissä niistä. Ne imaisivat mukaansa, puhuttelivat minua eikä niiden lukemista olisi malttanut lopettaa lainkaan. Näin tapahtumat kuin filmiltä, varsinkin jauholastin kuljetuksen jäisessä koskessa ja metsätyöleirit Karjalan soilla. Hakkuut ja tukkikuorman raahaamiset hevosella jäätä pitkin vilistivät silmissäni ja jopa alun laivamatkan lähdön kuvauskin New Yorkista, jolloin samalla laivalla matkasi jumalainen filmitähti Greta Garbo kotimaahansa Ruotsiin ja jota kaikki matkustajat yrittivät nähdä edes vilaukselta tuloksetta.
Tajusin heti, että käsissäni oli jotakin ainutlaatuista. Kirjoittava ihminenhän etsii aina tarinoita. Hyvistä tarinoista on pula. Tässä oli aineksia vaikka mihin. Oikea kuningastarina. Asia vavisutti mieltäni.
Aloin silloin heti kääntää kirjeitä suomeksi. Oli selvää, että kirjan tästä tekisin. Oli pakottava tarve. En vain vielä tiennyt millaisen. Niin kirjeistä kuin poikien ja koko Saaren perheenkin elämästä ja vaiheista alkoi vähitellen päässäni muodostua yhtenäinen tarina ja tiedostamattanikin keräsin vuosien ajan kaikenlaista mahdollista materiaalia Saaren perheeseen liittyen ja kirjallisuutta Karjalakuumeesta.
Kirjeiden kääntäminen jäi pitkäksi aikaa kesken, kun omassa perhepiirissäni tapahtui niin paljon, että voimat eivät riittäneet kaikkeen. Vasta Hyvinkäälle muutettuani oli ensimmäisen kerran mahdollisuus keskittyä pelkästään kirjoittamiseen. Olin hankkinut asunnon vuodeksi Seittemänmiehenkadulta Viertolan kaupunginosasta. Pelkkä kadunnimikin velvoitti minua kirjoittamaan :)
Päätin, että jos aion poikien kirjeet julkaista ja kertoa tämän perheen tarinan, tekemisen aika on nyt. Sitä ei voi enää siirtää. Vasta silloin käänsin loput Karjalan kirjeet suomeksi. Siitä se lähti. Luovuttuani ajatuksesta, että kirjoittaisin romaanin tästä kaikesta, suunnittelin kuvakirjan tekoa, jossa kertoisin vain lyhyesti perheen taustoista. Mutta eipä tämä niin mennytkään. Seurasi vuoden hautautuminen täydelliseen yksinäisyyteen ja tarinan kirjoittaminen sukututkimuksellisin metodein ja melkoinen taustatutkimus, jota se myös vaati.
Kaikki Karjalaan lähteneet amerikan- ja kanadansuomalaiset eivät olleet kommunisteja eivätkä edes työttömiä. Mikä oli Saaren veljesten tärkein motiivi lähteä Neuvostoliittoon? Ideologia, seikkailu vai työ?
He lähtivät tietääkseni sekä ideologian että työn perässä Karjalaan niin kuin useimmat muutkin. Työtähän ja toimeentulo Karjalassa oli luvassa, jota taas ei suuren laman aikana Yhdysvalloissa ollut.
Mielestäni heillä oli kuitenkin aika realistinen käsitys oloista Neuvostoliitossa jo sinne lähtiessä. Ei Karjala mikään hirvittävä ja shokeeraava järkytys heille ollut. He tiesivät ennestään, että elämä Karjalassa tulisi olemaan rankkaa ja kovaa. Monet lähtivät sinne paljon suuremmin toivein ja pettyivät. Nikolai kirjoitti, ettei hän ollut pettynyt muuta kuin siihen, että tavarat eivät olleet tulleet. Nehän tulivat siitä vasta noin kolmen kuukauden päästä.
Tietenkään kukaan ei voi tietää kaikkea etukäteen, vasta paikan päällä asiat sitten valkenivat kaikessa koruttomuudessaan. He toivat kirjeissään esille miten sosialistisen maan rakentaminen ei käy käden käänteessä ja sen eteen on todella tehtävä töitä. Onhan se itsestään selvääkin, että kaikenlaisia vaikeuksia ja esteitä tulisi olemaan, kun ottaa huomioon maan historian ja taustan tälle muutokselle. Tästä vielä tulee jonain päivänä hyvä maa.
Eino kirjoitti, että sosialismin aate ei koske yksilöä, vaan koko maata. Eino koki velvollisuudekseen valistaa jo hyvin raihnaisia vanhempiaan etteivät he tulisi Karjalaan kuten oli tarkoitus. Palkkakin kun maksettiin työn tuottavuuden mukaan. Huolestuminen vanhempien tulosta ja heidän varoittamisensa oli luonnollista siinä tilanteessa. Missään vaiheessa Saaren veljekset eivät ole mustamaalanneet tätä työläisten maata.
Nikolaihan dokumentoi varsin tarkasti esimerkiksi millaisia työurakat olivat, montako työmiestä ryhmissä ja mistä päin he tulivat, millainen palkka, millaista ruokaa, mitä mikin tavara ja hyödyke maksoi jne. Poikien (erityisesti Nikolain) kirjeet ovat neutraaleja dokumentteja siitä miten haastavaa ja rankkaa oli käytännössä rakentaa työläisten maata tyhjästä. Kirja ei sisällä mitään sensaatiota eikä sillä ole minkäänlaisia propagandistisia pyrkimyksiä ja on surullista, jos sitä sellaiseksi yritetään vääntää tai sen materiaalia tuollaisiin tarkoituksiin käyttää.
Sait sukulaisiltasi luvan kirjoittaa sukunne tarinaa auki 120 vuoden ajanjaksolta. Eino kuoli punatautiin 1943. Kuinka paljon Einon kohtalo askarrutti sukulaisia Yhdysvalloissa?
Einon kuolemalle on kaksi eri päivämäärää. Kuolintodistuksessa merkitty kuolleeksi päivän aiemmin kuin Tseljabinskin kortiston tiedoissa. Siitä ei ole varmuutta kuoliko Eino punatautiin. Se on hänen Lempie-siskonsa pojan Neerie Kolehman käsitys ollut. Elvira taas on epäillyt ainakin yhdessä vaiheessa, että hänen isänsä ammuttiin. Hyvin on mahdollista tuo punatauti, mutta ei löydy sille toistaiseksi mitään faktatietoa. (lisäksi kortiston tiedoissa Eino on merkitty Suomen kansalaiseksi ja tämä ei pidä paikkaansa. Hän oli Yhdysvalloissa syntynyt ja Yhdysvaltojen kansalainen)
Einon kohtalo on todella vaivannut hänen sukulaisiaan sekä myös ystäviään Yhdysvalloissa. Kyllä voi sanoa, että Einoa on etsitty vuosikymmenien ajan suunnilleen kissojen ja koirien kanssa. Kun tietoa on ollut näin vähän saatavissa ja kun selvisi viimein, että Eino päätyi Tseljabinskin työleirille, on spekuloitu sillä kuoliko hän nälkään, sairauksiin tai paleltuiko hän hengiltä vai tapettiinko hänet.
Kirjasi tuo hyvin esille, että Amerikkaan muuttaneita suomalaisia saatettiin pitää alimman kastin maahanmuuttajina, vaikka Amerikan piti olla unelmien ihmemaa. Muuttuiko oma mielikuvasi Amerikasta kirjaprojektin aikana?
Oma mielikuvani suomalaisten siirtolaisten kohtelusta Amerikassa muuttui suuresti kirjaprojektin aikana. Olin sitä ennen elänyt harhaluulossa, että suomalaisia työmiehiä olisi arvostettu. Hehän ovat vaitonaisia, ahkeria, rehellisiä, sisukkaita ja kovia paiskimaan töitä noin yleensä eivätkä kovin helposti edes valita ja kitise kaikesta mahdollisesta. Karisipa tuokin mielikuva hyvin äkisti, kun aihetta alkoi tarkemmin tutkia.
Omalta osaltaan kaikki hienot vanhat Amerikan valokuvat, joita on tullut myös muilta sukulaisiltani eri oksista vahvistivat harhakuvitelmiani. En tiennyt, että niitä hienoja pukuja ja hattuja saattoi lainata valokuvaamosta kuvan ottoa varten.
Suomalaisia siirtolaisiahan väheksyttiin muun muassa sen tähden, että puhuivat huonosti englantia, oppivat sitä hitaasti tai eivät oppineet lainkaan. Kaivoksilla suomalaismiehet olivat raskaissa ja vaarallisissa töissä, huonosti palkattuina eivätkä aina osanneet lukea varoituksia tai ohjeitakaan. Useita satoja ellei tuhansia suomalaisia menetti henkensä kaivosonnettomuuksissa. Suomalaiset napisivat huonoja työolosuhteita vastaan ja heistä tuli työnantajien inhoamia ammattiyhdistyliikkeen aktiivisia kannattajia. Lisäksi suomalaiset veljeilivät ja tekivät vaihtokauppaa intiaanien kanssa ja sitä ei katsottu suopealla silmällä kuin ei myöskään runsasta alkoholinkäyttöä ja juovuksissa riehumista.
Käsitystäni Amerikasta noin yleensä kirjaprojekti ei muuttanut millään tavoin.
Minkälainen kokemus oli kohdata Neuvostoliiton todellisuus omien sukulaistesi kohtaloiden kautta?
Vierastan ilmaisua "Neuvostoliiton todellisuus". Todellisuus nyt on aika suhteellinen käsite ja asioilla on aina monta puolta. Mikä nyt sitten on kenenkin totuus. Suomenkin todellisuus on eri riippuen näkökulmasta ja kuka katsoo. Parhaiten tästä aiheesta tietävät he, jotka ovat Neuvostoliittoon muuttaneet tai siellä syntyneet, kasvaneet ja elämänsä eläneet.
Toki olin kuullut näistä Stalinin ajan vainoista jonkin verran aiemmin, mutta projektin myötä nuo tapahtumat levisivät silmieni eteen kaikessa mittavuudessaan. En ollut käsittänyt miten laaja suomalaisten ja suomensukuisten joukkotuho Neuvostoliitossa oli ja mitä kaikkea sisälsi. Materiaalin lukeminen ja läpikäyminen tästä aiheesta oli kyllä mieltä ravisuttava kokemus. Oli hetkiä jolloin tuntui, että tästä en selviä.
Einon kohtalosta on niin vähän tietoa, että se ei ollut tässä rankin osuus, vaan suomalaisten rajan yli tulleiden loikkareiden kohtalot. Piti kahlata mahdollisimman paljon materiaalia, jotta pysyisi kärryillä juuri suomalaisten vainoihin liittyvistä tapahtumista.
Toisaalta mikään ei ole täysin mustavalkoista. Ovat suomalaisetkin jatkosodan aikana ylläpitäneet keskitysleirejä / siirtoleirejä Itä-Karjalassa Mannerheimin käskystä. Noille leireille kerättiin Suur- Suomen näkökannalta epäkansallinen väestö eli pääasiassa venäläisiä lapsia, naisia ja vanhuksia. Piikkilanka-aidan välistä leipäpalaa pyytäviä nälkiintyneitä lapsia ammuttiin säälimättä. Ei kestä päivänvaloa suomalaistenkaan touhut tuolloin. Satuin juuri katsomaan suomalaisten tekemän dokumentin tästä aiheesta, jossa haastateltiin noilta leireiltä hengissä selvinneitä. https://areena.yle.fi/1-1111746
Kaikkialla maailmassa on tehty mitä hirveämpiä asioita eikä omankaan maamme historia ole puhtoinen. Mielestäni Einon tytär määritteli asian osuvasti: "Esimerkiksi sodan aikana tapahtui joka paikassa vaikka mitä, mistä emme voi tietää."
Minulle tässä tarinassa on ollut kiinnostavinta mitä voi tapahtua yhdelle ihmiselle oikeassa elämässä sen lyhyen elämän aikana ja minne kaikkialle elämä voi pikkukylän ihmisen heittää silloin, kun on sattunut syntymään kuohuvan vuosisadan tapahtumien keskiöön.
Sukulaisuus sinänsä ei ole mikään pointti tässä kirjassa. Karjalan kirjeet luettuani olisin kirjoittanut heistä joka tapauksessa, olivat sitten sukua tai eivät. Omakohtaiset muistikuvani Lempie Kolehmasta ja vanhoista valokuvista sekä luonnollisesti tutustuminen Elviraan sitovat minut tähän tarinaan.
Kansallisarkisto aloitti syyskuussa 2020 viisivuotisen tutkimushankkeen, jossa selvitetään suomalaisten kohtaloa perin pohjin vuoden 1917 lokakuun vallankumouksen jälkeen. Kuinka tärkeänä sitä pidät?
Pidän tuota hanketta erittäin tärkeänä ja tarpeellisena. Se liittyy lähihistoriaamme, josta on vaiettu riittävän kauan. Mielestäni tapahtunutta pitää voida käsitellä ja siitä keskustella asiallisesti. Se saattaa olla monille vielä hyvinkin arka aihe. Uskon hankkeen tuovan paljon lisävalaistusta tapahtumiin ja niiden syihin ja hankkeen myötä löytyvän myös useiden kadoksissa olleita sukulaisia ja tietoja heistä.
Uskotko, että Saaren veljesten ja varsinkin Einon osalta voisi vielä löytyä jotain, joka omissa tutkimuksissasi ei vielä olisi selvinnyt?
Nikolain ja Nestorin elämästä en usko enää paljon uutta löytyvän. Einon osalta saattaa olla FSB:n Tseljabinskin arkistoissa jotakin tarkempaa tietoa kuten eräs kirjani lukija kertoi. Se edellyttäisi niin monimutkaista ja stressaavaakin lupahakemusta ja matkustamista, ettei siihen nyt ole mitään mahdollisuutta. Luonnollisesti jää moniakin asioita vaivaamaan kuten hänen poikansa kohtalo ja missä kaikkialla hän asui, itse pidätystapahtuma ja siis kaikenlaisia tarkempia tietoja hänen vaiheistaan. Mutta näihin kirjaan kerättyihin tietoihin on nyt tyytyminen toistaiseksi.
Kuinka paljon arvioisit Hilda ja Alex Saaren jälkipolvia elävän nykyään USA:ssa? (karkeakin arvio olisi hyvä)
Heitä on tällä hetkellä karkeasti arvioiden noin 40-50. Saaren perheen sisaruksista lapsia on Yhdysvalloissa ollut vain Lempiellä yksi poika, jolla neljä lasta, (heillä kaikilla sitten lapsia tai lastenlapsia....) Jenniellä poika ja tytär, joilla molemmilla lapsia sekä lapsenlapsia. Nikolailla yksi tytär, jolla kolme lasta. Kaikkia nuoria polvia en tarkasti tiedä.
Einon Elvira -tytär on muuttanut Suomeen. Elääkö Venäjällä tänä päivänä yhtään hänen jälkeläisiään?
Elviralla on vain yksi poika Aleksander, joka asuu Suomessa. Venäjällä ei elä Elviran jälkeläisiä. Jos tarkoitat Einon jälkeläisiä, niin siitä yhdestä pojasta on maininta kirjasta, mutta tietoa hänestä ei ole eikä hänen kohtalostaan. Nyt viimeksi kuulemani mukaan tämä Einon poika olisi syntynyt 1937 ja kuollut muutaman vuoden ikäisenä ilmeisesti ennen Einon pidätystä (koska Tseljabinskin kortiston tiedoissa Eino perheen koko on kaksi henkilöä, hän itse ja vaimo, Elvira ei ollut vielä syntynyt silloin, vaan muutama kuukausi sen jälkeen, kun Eino viety) eli mitään mahdollisia sukulaisia isänsä puolelta Elviralla ei Venäjällä ole.
Minkälainen kokemus kaikkiaan tämän kirjan tekeminen sinulle oli?
Se oli ainutkertainen kokemus, joka vaati täydellisen rauhan, keskittymisen ja pakonomaisen innostuksen toteutuakseen. Voisin kutsua sitä henkilökohtaiseksi taistelukseni, jossa mikään ei ollut vaivatonta. Hautautua nyt vuodeksi yksinäisyyteen keskustelemaan aikoja sitten kuolleiden ihmisten kanssa ei välttämättä ole jokaisen unelma eikä terveellistä. Koronakaranteenin vuoksi ei voinut ketään edes tavata.
Kirjastot olivat kiinni ja jotain aineistoa, jonka olisin muuten voinut kaukolainata, oli pakko tilata ulkomailta, kun ei päässyt kirjastoihin. Esimerkiksi pelkästään vain sen takia mitä Brantwoodissa viljeltiin jouduin tilaamaan USA:sta vanhan, kostuneen ja hapertuneen kirjan, jota varten oli haastateltu paikallisia viljelijöitä. Jos joku läheinen tai ystävä soitti, en osannut keskustellakaan muusta kuin Saaren perheestä ja kirjaan liittyvistä tapahtumista. Päähäni ei mahtunut mitään muuta
Saaren perheenjäseniä koskevaa materiaalia olen saanut vuosien varrella normaaleina kirjeinä, pakettina ja sähköpostin välityksellä. Yhdysvaltoihin ja Venäjälle ei ole tarvinnut matkustaa fyysisesti paikan päälle. Onneksi tietoa on kaivettavissa nykyisin internetin kautta.
Suurin työsarka onkin ollut sukututkimukseen liittyvien lähdetietokantojen lisäksi muu tiedonhaku. Aiheeseen liittyvän mittavan kirjallisuuden lisäksi olen kahlannut muun muassa lukuisia internetistä vapaasti löytyviä tutkimuksia, kuunnellut Karjalasta selvinneiden haastatteluja, joita löytyy arkistoista, katsonut Karjalakuumeeseen liittyviä videoita ja taltiointeja, tv-ohjelmia, dokumentteja, etsinyt Brantwoodiin liittyviä tietokantoja ja sivustoja sekä tonkinut erilaisia lehtiartikkeleita.
Lähes jokaisessa lauseessa tuli jokin asia esille, josta piti etsiä kaikki mahdollinen tieto. Asuin tietokantojen viidakossa, kunnes päätin keskittyä vain Saaren perheeseen suoranaisesti liittyvään materiaaliin, sillä koko maailman tapahtumia ei sentään voinut tähän sisällyttää. Jonnekin oli vedettävä raja.
Minulle Saaren perheen jäsenet olivat elossa, tulivat iholle ja jopa uniinikin siitä huolimatta, että yritin heihin tiettyä etäisyyttä pitää. Joinakin hetkinä pelkäsin tässä käyvän samoin kuin Marko Tapiolle, joka sekosi kirjoittaessaan Arktista hysteriaa hautautuneena muusta maailmasta talonsa kellarin pommisuojaan.
Epäilys koko hankkeen mielekkyydestä iski monta kertaa, mutta silloin auttoi pieni tauko ja ulkona kävely. Rankimmillaan tein 17 tunnin päiviä juuri ennen koko käsikirjoituksen lähettämistä kustantajalle, kun kävin sitä läpi yhä uudelleen. Aina löytyi korjattavaa.
Monenlaista ajatuksia on herännyt tätä kirjaa työstäessä. Ei voi kuin ihmetellä noita rohkeita ihmisiä jotka uskalsivat lähteä täysin ummikkoina ja kieltä osaamattomina kohti tuntematonta. Hurjia ovat olleet kaikki siirtolaisiksi tuolloin lähteneet. Ei nykyihmisistä olisi sellaiseen eikä kaikkeen siihen, mitä esimerkiksi nämä Suomesta lähteneet raivaajat ovat joutuneet kokemaan vieraassa maassa..
Olen myös miettinyt mitä Neuvostoliitossa oikein tapahtui, mikä oli maailman tilanne silloin, minkälaisessa puristuksessa maa oli, kun vainot alkoivat ja miksi maatalouden ja metsäteollisuuden tuotantotavoitteet ja kiintiöt olivat täysin epärealistisia ja kohtuuttomia. Olisiko vihollismaiden kansalaiset (tässä tapauksessa maahan pyydetyt ja kutsutut henkilöt) pitänyt vaan esim. karkottaa maasta? Valta on yksi aihe, jota olen myös paljon ajatellut ja vainoharhaisia vallanpitäjiä kautta historian. Sitä myös onko mikään lopulta paljonkaan muuttunut, jos seurasi esim. USA:n viimeisiä presidentinvaaleja tai Venäjän oppositiojohtajan kohtelua. Mietittävää riittää pilvin pimein. Ne ovat sitten jo toisen kirjan aiheita.
Ilahduttavaa on ollut lukijoilta saatu palaute ja se tapa miten monet lukijat ovat eläneet mukana tämän kirjan perheen vaiheissa. Naiset ovat katsoneet miesten valitettavan usein yksipuolista ja yksisilmäistä näkemystä huomattavasti laajemmin. On ollut mielenkiintoista analysoida Saaren perheen henkilöitä ja heidän välisiään suhteita kuten sitäkin miten ankara ja kova isä vaikuttaa lastensa elämään.
Jos olisin kirjoittanut romaanin tämän kaiken pohjalta, olisin voinut revitellä kielellä ja tehdä nämä perheen lapset paljon elävämmiksi ja inhimillisemmiksi kaikkine toilauksineen. Mutta dokumenttiin ei ole niitä juttuja voinut laittaa.
Jo siitä valokuvasta joka kirjan kannessa, jossa pojat ovat pieniä, näkee, että heidät on hyvin puettu. Pyhävaatteet jokaisella. Kaikilla lapsilla on kengät ja siistit vaatteet, isommilla pojilla solmiotkin. Nikolai on jo se iso, fiksu, turvallinen, ahkera ja pienemmistä sisaruksistaan huolehtiva poika, Nestor on ihan muissa maailmoissa, pilven päällä, uneksija ja sitten pyöreäposkinen pikku-Eino on perheen lelli. Sen voi päätellä jo pelkästään Einon kirjeistä, joissa hän pyytää ennestään äärimmäisen tiukoissa oloissa eläviä vanhempiaan lähettämään kaikenlaista tavaraa itselleen tupakkaa, kirjoja, vaatetta, rahaa. Ainut mitä Nikolai pyytää, jos joku tuttu sattuu tulemaan niin kunnon sahan. :)
Veljesten elämät ovat olleet yhtä lailla koskettavia, jokaisen omalla tavallaan. Ei heitä voi pistää järjestykseen siitä kenen kohtalo oli julmin ja järkyttävin ja noukkia vain yhtä veljestä käsittelyn kohteeksi ikään kuin kahden muun veljen elämä olisi ollut vähemmän dramaattinen.
Eino kuoli 37-vuotiaana, Nikolai 48-vuotiaana ja Nestor 86-vuotiaana. Jokainen kyllä sai elämästä oman osuutensa. Henkilökohtaisesti koin projektin loppuvaiheessa, että Nestor alkoi nousta traagisuudessa ylitse muiden. Hänen valokuvansa vanhana porautui luihin ja ytimiin. Hän sentään eli 86-vuotiaaksi ja haahuili korvessa, autiolla farmilla yksikseen menneisyyden kummitusten seurassa ja ryhtyi myöhempien aikojen junapummiksi - vaeltamaan pitkin maita ja mantuja. Millaista hänen pitkä loppuelämänsä mahtoi olla? Se vilistää silmissä kuin elokuva ja mieltä kalvava näky, joka ei anna rauhaa.
Minulle on ollut vaikeinta karistaa Saaren poikia päästäni kirjan valmistuttua. On ollut yllättävää kuinka lujaan he ovat sinne iskostuneet. He ovat olleet minulle läsnä ja mukana niin kauan.
Joistakin kirjojeni hahmoista ollut vaikea luopua aiemminkin. Yhdessä novellissani oli taksikuski-Markku, jolla oli pari ikäneitoa vakioasiakkaina ja toisessa novellissa laihduttava Sylvi, joka pyöräili pitkin kaupunkia villamyssy päässään. Heille oli haikeaa jättää jäähyväiset, koska olin raahannut näitä henkilöitä mukanani liki kaksikymmentä vuotta paikasta toiseen ja elämänvaiheesta toiseen aina välillä palaten teksteihin ja viilaten niitä. Nekin perustuivat tositapahtumiin, vaikka olinkin niitä paljon värittänyt. Silti noista hahmoista niin pitkän ajan jälkeen oli tuskallisen haikea luopua.
Saaren pojista luopuminen vaan on ollut vielä tuhannesti vaikeampaa. Mutta kirjassa he pääsevät jälleen maailmalle ja toivottavasti elävät omaa, uutta elämäänsä siellä. Sen he mielestäni ovat ansainneet.
Nikolai (vas.) ja Nestor Saari metsätöissä Yhdysvalloissa 1920-luvulla ennen Nikolain onnettomuutta. Kuvassa Nikolailla on vielä etusormet tallella. Kuva: © Saaren perheen sukualbumi/ Sally Huml.
Eino Saari toinen oikealta lastaamassa Karjalaan lähtevää kuormaa 1932. Kuva: © Saaren perheen sukualbumi/ Elvira Sergéeva ja Sally Huml
Nestor Saari © Saaren perheen sukualbumi
Nestor Saari vanhana © Saaren perheen sukualbumi / Kendra Straw
