Kuume:

Kuume: Tekstinäyte

Lokakuisena sunnuntaina olin kävellyt tuntikausia pitkin

Kaivopuistoa ja seisoin kukkulalla. Olin havainnut kylmien
öiden tummentamat pinnat, katuun kiinni jäätyneet lehdet,
hauraat, ja läpinäkyvät. Sieltä korkealta harjanteelta katsoessa
näytti kuin puiden karuihin oksistoihin olisi joka aamu hetkeksi
takertunut sumun muodostama jäätikkö.

Sumupuiden välistä häämötti tämä kaupunki itseensä
käpertyneenä, talo talossa kiinni, ja takana Johanneksenkirkon
tornit, yhteen puristuneet asunnot ja tummat savupiiput kurkottivat
kohti taivasta kuin se olisi tursaksen silmä, jonka ne tahtoivat puhkoa.
Pakokaasujen ja kiireen täyttämä maisema, joka ei muusta
maailmasta piitannut. Silloin ei tuntunut tuulen henkäystäkään,
ei värähdystäkään, kadut olivat tukehtumaisillaan umpinaisen
taivaan alla.

Kävelin kaupungilla nopeammin kuin tavallisesti, istuin
kahvilassa ja poikkesin siellä vessaan, jossa oli pitkät jonot ja
pesualtaiden edessä tungosta niin paljon, etten tahtonut mahtua
käsiäni pesemään. Peilistä näin itseni, mutta kesti hetken
tajuta, että se kalpea ja hassatukkainen nainen olin minä. Tuon
säikähtäneen hahmon kasvot olivat häilyvät ja epätarkat. Ne
kelluivat himmeiden ja itsevarmojen kasvojen joukossa.
Juoksin Kauppatorin suuntaan ja takaisin Esplanadia pitkin
Mannerheimintielle päin.

Keskustassa pysähdyin jonkin rakennustyömaan kohdalle. Se
vaikutti siistiltä ja houkuttelevalta ja tuoksui työmiesten
haalareilta. Tuijotin rakennustelineitä, lautakasoja,
betoniharkkoja, elementtiseinää, ikkunoiden tyhjiä karmeja.
Tuijotin niin pitkään, että jähmetyin paikalleni ja hetken näytti
siltä kuin katu, jonka varrella seisoin olisi autio ja seinä, jota
olin tuijottanut hävisi näkyvistä. Seinää ei enää ollut, eikä koko
rakennelmaakaan. Kun käänsin päätäni ei ollut muitakaan
taloja, ei kattojen ääriviivoja, ei koko kaupunkia.
Hopeanhohtoinen sumu kiersi minut sisäänsä kuin
sellofaanikääreeseen.

Mietin kuinka kauas taivas oli noussut, vieläkö lintuja lenteli
siellä vai mitä epäselviä viiruja näin yläpuolellani,
lentokoneitako? Halusin kurkottaa, ylettyä niihin, ojentua
kohti, mutta se oli turhaa. Edessä oli pressu, joka ei päästänyt
läpi. Jalkani kulkivat sokeasti eteenpäin ja kenkieni kopina
autiolla tiellä kaikui päässäni kuin valtavien vahvistimien
kautta. Erotin myös meren pauhun ja kauempana vyöryvien
aaltojen voima työnsi sivuiltani seinät ja puut ja päästi minut
kulkemaan.

Mukulakivet, sepeli, katukourut ja jalkakäytävän reunat
tuntuivat kengänpohjieni alla, kunnes astuin mustaan
pyörteeseen ja putosin polvilleni. Jalkojeni ympärillä oli
käsivarret, jotka kiskoivat minut alas. Märkä, kylmä maa tunki
housunlahjettani vasten. Heräsin jossakin pimeässä kylmästä
täristen. Selkäni nojasi kiveystä ja suurta roskalaatikkoa
vasten. Tuuli oli lakaissut syksyn viimeisiä lehtiä kiviaidan
vierelle kellanruskeaksi kääröksi.

Vedin hihoja alaspäin ja oioin varovasti puutuneita jalkojani.
Nousin hitaasti ylös ja hypin hetken paikallani. Olen tässä,
Saana, olen ulkona, olen nukahtanut vain hetkeksi, ajattelin ja
katselin samalla ympärilleni. Kaupunki oli elossa ja valaistu,
kadut täynnä liikennettä ja ääniä. Minäkin olin elossa, vielä
elossa, vaikka koko ajan keräsin lisää puunlehtiä ympärilleni,
vaikka liimauduin yhä tiiviimmin itseeni ja koko ajan kuolin
lisää. Ravistelin lehtiä ja roskia vaatteistani ja lähdin liikkeelle.